Sielunsyöjä [Tuonenkalla]

[Kalla]

SIELUNSYÖJÄ

"Miksi?, voit kysyä. Miksi ei?, on minun vastaukseni."

Lyhyesti

Nimi: Virallisen nimensä on unohtanut.
Kutsumanimi: Haukutaan Sielunsyöjäksi. Itse yleensä yrittää pitäytyä nimettömänä ettei pelottelisi pienempiä.
Laji: Susi, perimässään vähän lähitilojen karkureilta belgianpaimenkoira malinoisia ja groenendaelia.
Sukupuoli: Uros
Ikä: 41 vuotta ihmisittäin.
Koko: Melko kookas, säkä 78cm.
Lauma: Xhiarego

Luonne

Erakko on sana joka kuvaa Sielunsyöjää kaiketi parhaiten. Se on viisas jo nuoruuden päivänsä taakseen jättänyt susi, joka tulee yleensä nähdyksi vain kun sitä itse haluaa. Toisin sanoen harvemmin, useammastakin syystä. Tahtomattaankin on uroksesta kasvanut näin huomaamaton taustakatselija, mikä tosin ei yksin viihtyvää ja itsenäistä sutta haittaakaan. Uroksen ottaessa sitten kontaktia, se tietää tasan mitä sanoo, ja onkin yleensä enemmän harvasanainen. Puhe, eleet, tai ulkomuoto eivät kuitenkaan koskaan paljasta sisimmästä mitään, joka on Sielunsyöjällä jo surkastunut vain ontoksi sielun irvikuvaksi. Tämä ei kuitenkaan ole syy uroksen pilkkanimelle, vaan pikemminkin käytös on muokkautunut nimen saannin jälkeen sen mukaiseksi. Enää uros ei edes yritä tuntea mitään, sen halunsa se on menettänyt jo aikoja sitten, luonnostaan.
Vieraita tavatessaan, tuntuu urokselle olevan lähes yksi ja hailea, onko vastaantulija palkkamurhaaja vai hyväntekijä. Elettyään koko elämänsä yksin, Sielunsyöjä on nimettömästi päättänyt olla vain itsensä puolella, joten hyvä-paha-mun-vai-sun -rajakiistat eivät sitä hetkauta. Toisten sotiin ja asioihin se ei myöskään sotke käpäliään, eivätpä ne sille kuulu. Tällaisella käytösmallillaan tummaturkista saa herkästi vain typerän, itsekkään ylhäisölapsen kuvan, mitä uros tosin ei ole. Se vain on tajunnut, että kaikkialla soditaan ja riidellään, jossain joku aina kuolee tai syntyy, tekipä hän mitä tahansa. Tämän ajatuksen turvin on Sielunsyöjä päättänyt yrittää vaikuttaa vain asioihin jotka vaikuttavat sen omaan elämään, tai mahdollisesti sen rakkaimpiin, joita sillä ei tosin koskaan ole ollut. Ainoa poikkeus tässä harmaassa todellisuudessa sudelle ovat pennut. Aikuiset toimivat kierojen ajatustensa turvin, mutta sen Sielunsyöjäkin tietää, sen verran muistaa, että pennut ovat jotain muuta. Pentujen vilpittömyys saa Sielunsyöjän heltymään lähes aina, ja ristiriitaista kylläkin, se juuri tästä syystä yrittää kiertää pennut kaukaa. Vilpittömille killisilmille kun on hankala alkaa valehtelemaan nimeään ja menneisyyttään, puhumattakaan että yrittäisi vain vaieta. Ja vaikeneminen on urokselle jo elämäntapa. Hyvin harvoin se kenellekään mitään itsestään kertoo.

Vielä mainitsemisen arvoinen, uroksen tunnottomuuteen vaikuttava seikka on fyysinen tuntemattomuus. Sielunsyöjän lähes koko keho on tunnoton, kun uros onnistui pienenä pentuna telomaan itsensä pahanpäiväisesti ja katkaisemaan osan hermostoistaan. Päähermostot saivat pitää tuntonsa ja näin ollen uros kykenee kävelemään ja liikuttamaan itseään, mutta esimerkiksi jos susi saisi haavan kylkeensä, ei se sitä tuntisi. Tunnottomuus vallitsee koko kehossa pinnallisesti, jos joku vamma yltää lihaksistoon tai sisäelimiin, se tuntuu jo toki.

Ulkonäkö ja fyysiset ominaisuudet

Musta, kiiltäväturkkinen susi, jonka valopilkkuina ovat niskassa töpöttävä ja kainaloissa oleva muuta turkkia asteen pidempi valkea karvoitus. Leuasta löytyy myös pieni valkea parta, ja kaulassa roikkuu jo kuluneelta ja kaikennähneeltä näyttävä kelttiläinen hopearisti. Silmät ovat lähes aina viirullaan, eikä niiden väristä ota tuolloin mitään tolkkua. Jos susi kerrankaan avaisi silmänsä kunnolla auki, saisivat kanssaolijat kuitenkin huomata silmien hyisen elottoman mustuuden. Pupilleja kun ei erota värikalvosta, molemmat ovat yhtä mustia.
Runko uroksella on suhteellisen laiha, tai pikemminkin jäykän näköinen, ja ruhjeeton. Sudesta huomaa että se on selkeästikin enemmän taisteluita kiertänyt kuin hamunnut. Näennäinen jäykkyys on kuitenkin vain näennäistä, sillä liian lihasmassan kasvatuksen sijaan on Sielunsyöjä keskittynyt elämänsä varrella pikemminkin nopeuden ja nokkeluuden vahvistamiseen. Lisäksi runko ei mikään makaronikaan ole, vaan lihaksia hätätilanteen varalle löytyy. Usein tappeluissa Sielunsyöjä luottaa kuitenkin enemmän nopeuteensa ja strategioihin, kuin liikaan voimaan. Korvat ovat pystyt ja terävät, jalat kumman pitkät ja laihat. Häntä on paksu ja puuhkamainen, kuitenkin suhteellisen pitkä. Karva on pisimmillään valkeissa kohdissa, sekä kaulalla ja takamuksessa.
Lisäksi uros ei siis tunne kehoaan erityisen hyvin, tunnottomuus vallitsee koko ruumissa pintapuoleisesti. Lihaksistoon ja sisäelimiin päästessä tunto palaa. Tunnottomuus vaikuttaa urokseen eniten taistelussa, jolloin sitä on vaikea saada nujerrettua pikkuhaavoilla. Niitä kun uros ei tunne.

Menneisyys

Pikkupentu eli onnellista elämää perheensä kanssa, sanotaanko että liian onnellista, voisi luulla, siitä kuinka elämä päätti ottaa asioita takaisin.
Musta pieni pentu, joka nimensä myöhemmin unohti, eli silloin metsätilkulla, peltojen ja aavan aukean keskellä. Metsäpalsta siis tosiaan oli tilkku, ja eristäytynyt, aivan kuten sen susikansakin. Lauma oli pieni ja tiukkakurinen, sen lisäksi että vieläpä vanhahtavatapainenkin ja taikauskoinen. Jokainen tunsi toisensa tuon tilkun sisällä, eikä metsästä poistuttu kuin kerran, sillä takaisin ei enää ollut tulemista. Pikkuruinen metsästysjoukko oli asia erikseen, mutta muuten elo oli hyvin keskitysleirimäistä. Tästäkin huolimatta pikkuinen pentu oli onnellinen eloonsa, eipä se muusta tiennyt. Vaan eipä se tiennyt myöskään että näin eristyneellä alueella pienikin epidemia olisi kohtaloksi.
Eräänä päivänä se sitten laskeutui, ja pikku uroksen harmiksi rantautui hänen perheensä kautta. Kumpikaan vanhemmista ei ollut metsästysjoukoissa mukana, eivätkä olleet koskaan käyneet ulkona metsästä. Kun ensin isässä, ja sitten äidissä alkoi ilmaantua sekavaa käytöstä, luulivat muut laumalaiset heidän tulleen hulluiksi, sillä kaikkien tautien ajateltiin tulevan ulkopuolelta, vain ulkopuolella käyville. Perhettä alettiin syrjiä, ja tämän ansiosta vanhempien tauti ei levinnyt eteenpäin. Kun asia olisi jäänyt edes sille tilalleen, mutta kun kuolema päätti koputtaa perheen oveen, vanhemmat hakeakseen, muuttui tilanne pennulle mahdottomaksi. Vanhemmat makasivat luolan suulla maassa, suu vaahdossa ja tuskaisesti kouristellen. (Aivan, rabiestahan se.) Koska pentuun tauti ei vielä ollut tarttunut, luuli paikalla sattumalta piipahtanut laumalainen, että pentu oli aiheuttanut koko taudin. Että pentu tappoi vanhempansa. Kuola suussa näytti eristyneellä alueella kasvaneen taikauskoisen laumalaisen silmin vertauskuvallisesti siltä, kuin sielu olisi ruumiista viety. Laumalainen järkyttyi, piti pentua murhaajana ja ties minä noitana, ja juoksi äkkiä pakoon, ettei vain joutuisi sieluaan luovuttamaan hänkin. Niin pikkuruinen pentu jäi yksin vanhempiensa viereen, lohduttomana ja kyvyttömänä tekemään mitään. Miltä tuntuikaan jäädä yksi maailmaan.
Seuraavana aamuna, vanhempien kuoltua neuvoton pentu istui edelleen kolon suulla, tietämättä mitä tekisi. Lauma kylläkin tiesi, sitäkin enemmän, sillä huhut eivät olivat juosseet koko yön. Pentu oli kirottu, ja sotajoukot päättivät tappaa moisen laumaa suojellakseen. Jahti oli alkanut, saalistajat jahtasivat veri suonissa kiehuen pientä mustaa pentua, aina metsäntilkun laitaan saakka. On kummallista, että pentu edes kykeni juoksemaan pakoon, ja niin kauas, mutta ei pako sille ainakaan hyvää tehnyt. Pari kaatumista, silmissä kyynelet, takaa huutoja paholaisesta ja sielunsyöjästä. Yksi kaatumisista aiheutti hermostoissa epämiellyttävän rutinan, mutta adrenaliinin ja pelon pakottamana pentu jatkoi siitä huolimatta, kummastelematta juuri ollenkaan tunnottomuutta. Yhtä kompurointia loppumatka olikin, mutta kun metsänlaita ylitettiin, katosi pentu viljapellon sekaan, eivätkä laumalaiset vaivautuneet häntä enää jahtaamaan. Pääasia oli saatu tehtyä, lauma oli turvalla sielunsyöjältä.
Yksinäinen pentu pysähtyi vasta viljapellon laitaan, istuutui ojanpenkan pusikkoon itkemään, ja huomasi sen vasta silloin. Keho oli ihmeen miellyttävän tuntuinen kamalan jahdin jälkeen, haavaan käpälässä ei sattunut. Oikeastaan missään ei tuntunut miltään. Siitäkös pentu sai lisäsyyn itkuun, ja nyhversi ojapensaikossa pari vuorokautta, ennen kuin oli niin nälkäinen, että oli pakko nousta saalistamaan. Siitä alkoi mustaturkin matka, eikä se enää koskaan kutsunut itseään vanhalla nimellään, unohtikin sen lopulta. Sielunsyöjä varttui, ei hankkinut perhettä, ei omaa reviiriä tai edes kotikoloa. Se kierteli maita tunnottomin käpälin ja sielunsa tilalla tyhjä paikka, päätyen aikanaan vahingossa meriteitse Reviiriin.
Miksi? Voisit sinä kysyä.
Miksi ei, on hänen vastauksensa.

Ääni ja puhe

Ääni tumma ja karhea, puhuu vain kun tarvitsee, eli erakkona ei juuri koskaan. Vaan silloin harvoin kun puhuu jotain, tekee sen yleensä vakuuttavasti. Myös äänessä, kuten muissakin Sielunsyöjän toimissa, on urokselle ominaista onttoutta.

Muuta

--

Peli-info

Pelaaja: Tuonenkalla
Pelipaikka: Reviiri